Kelatointitekniikka ja mikroravinteiden tehokkuus emäksisessä maaperässä
Mikroravinteiden vesiliukoisten lannoitteiden formuloinnissa metalli-ionin kemiallinen muoto määrää sen biologisen hyötyosuuden, erityisesti korkean pH:n (emäksisessä) maaperässä. Yksinkertaiset epäorgaaniset suolat, kuten rautasulfaatti, usein hapettuvat ja saostuvat liukenemattomana rautahydroksidina, kun maaperän pH ylittää 7,0. Tämän torjumiseksi tehokkaissa{2}}formulaatioissa käytetään kelatointiaineita, kuten EDTA:ta, DTPA:ta tai EDDHA:ta. Nämä orgaaniset ligandit kietoutuvat metalli-ionin ympärille, estäen sitä reagoimasta maa-anionien kanssa samalla kun ne ovat käytettävissä juurien ottoa varten. Tämä mekanismi on kriittinen vesiliukoisille rautalannoitteille, koska rauta on eniten satoa{5}}rajoittava hivenravinne kalkkipitoisessa maaperässä, mikä vaikuttaa suoraan fotosynteesin elektronien kuljetusketjuun.
Tietyt puutteet vaativat kohdennettuja toimenpiteitä. Vesiliukoinen sinkkilannoite on välttämätön varhaisessa kasvuvaiheessa, koska sinkki toimii ko-tekijänä tryptofaanisynteesissä, joka on kasvuhormonin auksiinin (IAA) esiaste. Ilman riittävää sinkkiä solmujen välinen venymä hidastuu. Samoin raudan kloroosin korjaaminen vaatii kasveille erityistä vesiliukoista rautaa, jota levitetään usein lehtisumutuksella maaperän kiinnittymisen ohittamiseksi. Kattavaan sadonhoitoon viljelijät käyttävät usein vesiliukoista lannoitetta, jossa on hivenravinneseosta. Nämä esisekoitetut kaavat varmistavat, että raudan, sinkin, mangaanin ja kuparin suhde noudattaa vähimmäislakia, mikä estää "piilotetun nälän", jossa yhden hivenaineen puute rajoittaa koko NPK-ohjelman tehokkuutta.
